E.N. Kuurankukka

Päiväkirja

20.07.2023 – Maastossa on kivaa, eiks vaan

Kuumat helleaallot ovat jo useamman päivän kiusanneet Aarniometsän väkeä, mutta siitä huolimatta heinänteon välissä oli myös hevosten liikuttava. Useiden kanssa on lähinnä maastoiltu, sillä paahtavan kuumalle kentälle ei päiväsaikaan ollut asiaa eikä maneesinkaan kiertäminen oli kesähelteille ihanteellisinta. Kukkis onkin ollut useasti maastoporukassa, onhan se varsin kiva maastokaveri. Tänäänkin ohjelmassa oli lähteä muutaman suomenhevosen kanssa maastoon jo aamutuimaan kun aurinko ei vielä paahda kuumimmillaan. Itse ottaisin Kukkiksen ja mukaan lähtevät myös nuoret tammat Helmi ja Peppi.

Kukkis etsi vielä karsinassaan heinänkorsien loppuja kun kannoin sen karsinalle estesatulan, nivelsuitset ja jännesuojat. Pikainen harjaus riitti tammalle, sillä se oli ollut yön sisällä. Yötäpäivää laidunnus ei oikein sopinut tamman vyötärönympärykselle. Pian olinkin jo varustanut tamman ja talutin sen jo edeltä ulos. Pian nuoremmat tammat ratsastajineen seurasi perässä. Kukkis odotti varsin tyynenä, alahuuli löysästi roikkuen, että muut ratsukot olisivat valmiita ennen kuin lähdimme kohti metsäreittiä. Kävelimme alkumatkasta Kukkis jonon kärjessä ja nuoriso perässä. Vaikka muut hevoset hötkyilivätkin innostuneena, nautiskeli Kukkis lähinnä maisemista yrittäen aina välillä napata ohi kulkiessa puskasta suullisen matkaevästä.

Siirryimme raviin päästyämme hiekkatielle, jota pitkin pääsee lopulta takaisin tallille. Muutama autokin tuli vastaan, jolloin hidastimme käyntiin. Kukkis vanhana maastoilijana ei juuri autoista välittänyt. Tutun laukkasuoran lähestyessä alkoi tammalauma hiukan virkoamaan, ja yhteisestä sopimuksesta siirryimmekin laukkaan. Kukkis pärski ja nyki hieman ohjaa, mutta käyttäytyi kuitenkin asiallisesti. Kunnes yllättäen näin punaisen salaman kiitävän meidän ohitse. Jopa viilipytty Kukkis oli seota jalkoihinsa punaisena lihapullan, tai siis Helmiinan, ryöstäessä pää polvien välissä yrittäen irroittaa ratsastajansa kyydistä. En oikein tiennyt itkeäkö vai nauraa hullunkuriselle näylle. Pidätin omaa ratsuani, joka kuuliaisesti siirtyi käyntiin kuten myös sen takan tuleva Peppi joka sekin yritti hiukan lähteä virtaviivaisen kaverinsa perään.

Jotain auringossa kimaltelevaa lensi kaaressa villiintyneen suomenhevosen jaloista, ja tajusin että siinä meni sitten kenkä. Lopulta kun villiponi oli kesytetty, totesimme että hevonen on yhtä kenkää vajaa. Laskeuduin Kukkiksen selästä etsimään kenkää, ja se löytyikin melko vähän osumaa ottaneena pientareelta. Kenkä mukaan ja käyntiä loppumatka tallille, onneksi olimme jo melko lähellä. Loppumatka sujuikin rauhallisesti. Tallissa huuhtaisin Kukkiksen pesarissa viileällä vedellä ja tarjoilin Mash -juoman. Tamma ryysti sen tyytyvisen oloisena viimeistä pisaraa myöden. Loppupäiväksi se pääsi metäslaitumelle, joka sopii painonvartijoille paremmin ja tarjoo hieman varjoa päiväksi. Olipa taas kerran rentouttava maastoreissu. Tai sitten ei.

Ei valmennusmerkintöjä.